Mä en viiltänyt.
Mutta mun kädet on naarmuilla.
Huomenna ne vitsailee.
Ne, jotka ei tiedä miten mä satutan itseäni.
Ne kysyy, olenko viillellyt.
Ja mä nauran.
Nauran kuin hyvällekin vitsille.
Ja ne jotka tietää.
Ne katsoo säälien.
Kysyen, kummastellen.
Eikä ne sano mitään.
Ehkä ne ei välitä.
Ehkä ne ei uskalla avata suutaan.
Mä toivon, että ne uskaltaisi.
Mä en viiltele joka päivä.
En paikkoihin, jotka ne näkee.
En niin että aiheuttaisin huolta.
Että hakisin huomiota.
Että minut tuomittaisiin.
Mutta se ei tarkoita että mikään olisi paremmin.
Ne ei näe mun pään sisään.
Niillä ei ole aavistustakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti