43. päivä

Makaan lattialla.

Itken.

Läpinäkyvät helmet valuvat poskilleni.

En tiedä miksi tämä tapahtuu taas.

Aamuisin ei mitään uutta.

Aurinko nousee, aurinko laskee.

On kuin nousisin joka aamu väärällä jalalla.

Sillä, joka saa minut vaikeaksi.

Se saa minut mahdottomaksi ymmärtää.

Ilkeäksi.

Vaikka minähän se vain olen.

Koskaan en olisi halunnut olla sellainen kuin olen.

En koskaan halunnut yksinäisyyttä.

Pimeyttä.

Kylmyyttä.

Mutta sen minä sain.

Sen kanssa minä päivästä päivään elän.

Kun en pysty muuhunkaan.

Ulkona taivas itkee.

Minä itken sen kanssa.

Kuuntelen tuulen hiljaista kutsua.

Ja alakerrasta tappelevien vanhempien ääniä.