44.päivä

Mä olen läpinäkyvä.

Mä leijun kohti taivasta.

43. päivä

Makaan lattialla.

Itken.

Läpinäkyvät helmet valuvat poskilleni.

En tiedä miksi tämä tapahtuu taas.

Aamuisin ei mitään uutta.

Aurinko nousee, aurinko laskee.

On kuin nousisin joka aamu väärällä jalalla.

Sillä, joka saa minut vaikeaksi.

Se saa minut mahdottomaksi ymmärtää.

Ilkeäksi.

Vaikka minähän se vain olen.

Koskaan en olisi halunnut olla sellainen kuin olen.

En koskaan halunnut yksinäisyyttä.

Pimeyttä.

Kylmyyttä.

Mutta sen minä sain.

Sen kanssa minä päivästä päivään elän.

Kun en pysty muuhunkaan.

Ulkona taivas itkee.

Minä itken sen kanssa.

Kuuntelen tuulen hiljaista kutsua.

Ja alakerrasta tappelevien vanhempien ääniä.

42. päivä

Mä niin toivoisin.

Toivoisin olevani kaunis.

Iloinen.

Onnellinen.

En täydellinen.

Edes kelvollinen.

Vedän vanhojentanssimekon päälleni.

Näytän lihavalta.

Mieli tekee vain itkeä.

Hetken haluan repiä itseni riekaleiksi.

Voi kumpa Enkeli olisi tässä.

Hän ei osaisi sanoa mitään.

Mutta hän ottaisi kädestä kiinni.

Hänen kasvoillaan olisi hymy.

Niin huolissaan.

Hän olisi siinä ja minä ymmärtäisin.

Että vielä joskus olen kokonainen.

Koska tänään en ole.

Silmät auki märkä tie

Edessä vain pimeää

Kiidän kuinka lujaa lie

En enää mitään nää

Silmät kiinni huudan

Vastauksetta jään

Musiikin huumaan

Olen rikki elämään

kls. – Rikki

41. päivä

Kouluun palaaminen oli kirjaimellisesti pahinta, mitä saattoi tapahtua.

Ahdistus repii mun pääni irti.

Tai ehkä se olen minä itse.

40. päivä

Mä en viiltänyt.

Mutta mun kädet on naarmuilla.

Huomenna ne vitsailee.

Ne, jotka ei tiedä miten mä satutan itseäni.

Ne kysyy, olenko viillellyt.

Ja mä nauran.

Nauran kuin hyvällekin vitsille.

Ja ne jotka tietää.

Ne katsoo säälien.

Kysyen, kummastellen.

Eikä ne sano mitään.

Ehkä ne ei välitä.

Ehkä ne ei uskalla avata suutaan.

Mä toivon, että ne uskaltaisi.

Mä en viiltele joka päivä.

En paikkoihin, jotka ne näkee.

En niin että aiheuttaisin huolta.

Että hakisin huomiota.

Että minut tuomittaisiin.

Mutta se ei tarkoita että mikään olisi paremmin.

Ne ei näe mun pään sisään.

Niillä ei ole aavistustakaan.

39. päivä

Mun sisälläni asuu jokin.

Se puhuu mulle niin että vain minä kuulen sen.

Se kuiskii mun korviini.

Se pilaa mun päiväni.

Se saa baari-illan olemaan vain ahdistava.

Musta tuntuu että mä epäonnistun.
Mitä ikinä teen, se on tuhoon tuomittu.
Jos avaan suuni syljen vain teräviä sanoja.
Ne satuttavat.
En tarkoita niin.

En jaksa selitää.
Joo mä olen kunnossa.
Joo menee paremmin.
Kuka niin sanoo.
Mä ahdistan itseäni.
Elämä on epäonnistumista.

38. päivä

Kaikki pitävät iloisista ihmisistä.

Mutta kuka rakastaisi sitä, jonka lasi on aina puolityhjä?

Sitä, jonka silmät täyttyvät kyynelistä?

Sitä, joka ei jaksa kantaa edes varjoaan?

37. päivä

Tänään oli paha päivä.

Aamusta asti ahdisti.

Se kiertyi mun kaulaani kuin köysi.

Se puristi ja kuristi.

Vältin heijastavia pintoja.

Yritin olla kuin sitä ei olisikaan.

Pakokauhu loisti läpi silmistä.

Enkeli pelasti päiväni.

Se on ihmeellistä.

Miten yksi ihminen voi tehdä niin paljon?

Mutta niin vähän?

Hän tuli viereen ja jutteli.

Hymyili.

Hetken sisälläni kupli ilo.

Sitten se sammui.

Iltapäivä meni kuin sumussa.

Olen turta.

Väsynyt.

Itkuinen.

Miten tästä tunteesta pääsee pois?

Oon pohtinut viiltämistä.

Taas.

Mielessä pyörii kaunis kuva.

Kuva punaisesta verestä ja kylkiluista.

Voisinpa olla sen kuvan kaltainen.

36. päivä

Mä tuijotan uimahallin kokovartalopeiliä.

Mieleni tekee oksentaa.

Olen ällöttävä.

Lihava.

Ruma.

Juoksen ja juoksen.

En pääse eteenpäin.

Kaadun naamalleni mutaan.

Vihan vimmalla jatkan eteenpäin.

Vaikka väsymys huutaa mun jaloissa.

Mä en jaksa enää.

Huominen pelottaa.

Mä en jaksa maanantaita. 

Viisi päivää koulua.

Yksin.

Mä en pysty siihen.

Voisinpa olla olematta.

---

Aivan turhaan tuskansa piilottaa

Ei anna koskettaa vaikka tekee kuolemaa

Vaikea tapaus

Taas yksi surullinen

kls. - Vapaus

35. päivä

Mä en ole kirjoittanut.

Mulla ei ole ollut sanottavaa.

Mä en ole tuntenut mitään.

Mä en uskalla.

Se on kuitenkin väärin.

Olisipa taas kiva olla perheen kanssa koolla.

Laitan ruokaa ja syömme yhdessä.

Mutta kukaan ei puhu.

Kaikki ovat vihaisia.

Vihaiset varjot heijastuvat kasvoille.

Kyyneleet valuvat poskilleni.

Mutta ne eivät huomaa.

Niillä on liian kiire olla vihaisia.

Mä olen yrittänyt.

Mä kannan vaikka maailman painoa.

Jotta ihmiset olisivat onnellisia.

Mun ympärillä kun mä en ole.

Tahdon tehdä ne iloisiksi.

Mutta kun mä avaan suuni.

Sanat tulevat ulos vääntyneinä.

Ne ei ymmärrä.

Ne vihaa mua.

Ei se mitään.

Mäkin vihaan itseäni.