62. päivä

Tänään sain itseni kiinni pohtimasta, kuoleeko siihen, että juo pullollisen raakaa viinaa. Tulin siihen tulokseen, että tällä viinapäällä ja käyttökokemuksella todennäköisesti kuolisin. En kuitenkaan ryhtynyt toteuttamaan ajatuksiani. Tavallaan ne ehkä säikäyttivät minut. Varsinkin, kun aivan suoraa syytä niille ei ollut juuri siinä hetkessä.

Joululoma saa minut tuntemaan oloni unohdetuksi ja jollakin tavalla syylliseksi. On kuin mustuus, joka asuu aina sisälläni, laajenisi loma-aikoina. Se johtuu siitä, ettei minulla ole mitään kunnollista tekemistä. Minä vain olen. Ja silloin minun ajatukseni ottavat ylivallan. Vaikka en antanut niille lupaa. Tuntuu kuin nekin vähät ihmiset joita joskus kiinnosti, miten minulla menee, olisivat täysin unohtaneet minut. Ehkä on parempi niin.

Lopulta kaikki vain kulminoituu siihen pisteeseen, jossa kaikki ahdistus ja väsymys kiertyvät naruksi kaulani ympärille minun keikkuessani varpaillani elämäni tuolin reunalla. Silloin joskus elämäni oli niin iloista. Täältä katsottuna täydellistä. En osannut sitä silloin arvostaa, ja näyttää siltä, että nyt on myöhäistä. Menneisttden miettimisestä tulee vain paha mieli. Mutta mihin voin katsoa, kun tulevaisuus ahdistaa ja mennyt masentaa?

61. päivä

Älä kerro miten elää

Älä kerro etten mä nää

Totuus on sisällä pään

Sydän on syvällä sisällä jään

Kuka voi koskee niin et mä nään

Tehä sen niin että selviän täält

Mikaveli – Hävittäjii

Tänään oli viimeinen päivä, jolloin oikeasti oli kunnon syy nousta sängystä. Tuntuu, että huomenna kun oikeasti alkaa loma en ehkä enää jaksa. Voin maata sängyssä koko päivän. Miksi siis en tekisi niin? Minulla ei ole mitään motivaatiota tehdä mitään. Tuntuu, että en tule toimeen kenenkään kanssa, enkä näin ollen näe mitään syytä yrittää. Veljeni vihaa minua, äidilläni ei ole halua edes yrittää ymmärtää. Isä joko ignooraa minut täysin tai kommentoi ilkeästi. Ja minä hymyilen.

Olin jouluyön messussa laulamassa. En ole itse koskaan tyytyväinen lauluuni, en tänäänkään. Oli taas virhe edes yrittää. Tuntuu, että koko elämäni voi nykyään kiteyttää siihen, mitä tapahtui messun jälkeen. Vanhempi mieshenkilö tuli kehumaan lauluani. Hetken kuluttua tajusin hänen olevan umpihumalassa. Niin käy aina; silloin kun kuvittelen jotakin mukavaa tapahtuvan, paljastuu jokin inhottava yksityiskohta, joka täysin latistaa tunnelman.

Äitini syyttää minua siitä, että olen niin yksinäinen. Kohtelen kuulemma ihmisiä kaltoin. Ehkä sitten niin. Mutta en osaa toimia toisin. Kai minun on vaan hyväksyttävä, että minua ei ole luotu tähän maailmaan, ei näitä ihmisiä varten.

60. päivä

Torstaina on jouluaatto. Kaikki muut tuntuvat olevan täysin innoissaan, mutta minä en osaa sulautua joukkoon. Joulu ei ole minun muistoissani koskaan ollut iloinen. Aina on tapeltu, huudettu, riidelty tai itketty. Joka joulu asiat menevät saman kaavan mukaan, ovat aina menneet ja tulevat menemään tänäkin jouluna. Ja lopulta kaikilla on paha mieli.

Pelkkä ajatus joululahjojen hankkimisesta ahdisti. Tänään oli kuitenkin pakko käydä kaupungissa etsimässä jotakin. Joulu, joulu, joulu. Joululaulut raikuvat ja minun tekee mieli oksentaa. Kaikki ovat niin iloisia. Minä en.

Ulkomailla asuva ystäväni oksentaa niskaani pahaa oloaan viestien muodossa. Minä en jaksaisi kantaa hänenkin murheitaan. Mutta en voi sanoa sitä hänelle. Tiedän, miltä tuntuu olla ilman ketään, jolle puhua ja tuo tietoisuus pitää minut kuuntelemassa häntä päivästä toiseen. Koetan keksiä lohduttavia sanoja. Mutta miten voisin lohduttaa häntä kun en osaa lohduttaa edes itseäni?

59. päivä

Mä päätin, että mun on parempi kirjoittaa suoraan. Tahdon, että jokainen ymmärtää mun tilannetta. Tai edes saa mahdollisuuden yrittää. Mulla on paha olla. Mä sanon sen nyt suoraan. Hei, mä en jaksa enää. Mä kuolen tähän stressiin. Se ajaa mut nurkkaan. Se ahdistaa mua.

Mä olen niin yksinäinen, että se repii mua sisältä kappaleiksi. Istun välitunnilla koulun käytävällä yksin. Teen ruotsintunnilla paritöitä yksin. Katson sivusta kun rakastavaiset löytävät toisensa. Ja tunnen oloni jotenkin huonommaksi kuin he. Alempiarvoiseksi ja kelvottomaksi.

Jonakin hyvänä päivänäni suostuin organisoimaan paikkakuntani nuorten joululaulukierroksen. En aavistanut, miten suuren määrän työtä se vaatikaan, saati sitten, miten paljon se aiheuttaa minulle pahaa oloa ja riittämättömyyden tunnetta. Tuntuu, että olen täysin kykenemätön yhtään mihinkään. Että kaikki vain tuomitsevat minut selkäni takana. Ja ettei minulla ole ketään, kenelle puhua.

Ja se ajaa minut kirjoittamaan ranteisiini punaisia kirjaimia. Sanoja, joiden merkitystä ei kukaan muu ymmärrä. Mutta minulle ne ovat tarina. Tarina siitä, miten minä taas kerran epäonnistuin yksinkertaisessa tehtävässä. Kuka tahansa olisi minua parempi. Vain tyhjyyskin olisi minua miellyttävämpää seuraa. Miksi siis edes yritän? Sitä minä kysyn itseltänikin.

Tähänkö mä kuolen etten jaksa taistella?

Kaikki nämä huolet, joit' ei ole olemassakaan.

Tera – Bohemia

58. päivä

Mun pääni sisällä on huutoja.

Niitä ei kukaan kuule.

Avaan suuni.

Huudan.

Huutoni raastaa tärykalvojani.

Se sattuu äänihuuliini.

Ja silti ne kävelevät ohitseni.

Kukaan ei kuule minua.

57. päivä

Ulkona on pimeää.

Mutta ne jotka katsovat ulos.

Ne eivät tiedä mitään.

Eivät pimeydestä.

Saati synkkyydestä.

Ne eivät näe minun pääni sisälle.

Minut valittiin koulussa Luciaksi.

Valon ja ilon tuojaksi.

Mikä vitsi.

Minussa ei ole pienintäkään ilon ripettä.

Ei valkeutta.

Minussa on vain mustuus.

Siihen hukkuu.

Se tukehduttaa.

Ulkona sataa.

Pisarat piiskaavat tuulilasia.

Mietin, että entä jos.

Entä jos pito katoaa?

Entä jos syöskyn metsään?

Minun ei tarvitse koskaan enää herätä.

Herään yhä uudelleen.

Mutta uni ei pääty.

Eikä se ole päiväuni.

Se on painajainen pimeimmässä yössä.

Enkä minä pääse sitä karkuun.

56. päivä

Joskus kuvat kertoo enemmän kuin tuhannet sanat.

Toisinaan kun et osaa sanoa sanaakaan.

Silloin kun katoat maailman kohinaan.

Ja hetken tunnet lohtua.

Kunnes sinua ei ole.