62. päivä

Tänään sain itseni kiinni pohtimasta, kuoleeko siihen, että juo pullollisen raakaa viinaa. Tulin siihen tulokseen, että tällä viinapäällä ja käyttökokemuksella todennäköisesti kuolisin. En kuitenkaan ryhtynyt toteuttamaan ajatuksiani. Tavallaan ne ehkä säikäyttivät minut. Varsinkin, kun aivan suoraa syytä niille ei ollut juuri siinä hetkessä.

Joululoma saa minut tuntemaan oloni unohdetuksi ja jollakin tavalla syylliseksi. On kuin mustuus, joka asuu aina sisälläni, laajenisi loma-aikoina. Se johtuu siitä, ettei minulla ole mitään kunnollista tekemistä. Minä vain olen. Ja silloin minun ajatukseni ottavat ylivallan. Vaikka en antanut niille lupaa. Tuntuu kuin nekin vähät ihmiset joita joskus kiinnosti, miten minulla menee, olisivat täysin unohtaneet minut. Ehkä on parempi niin.

Lopulta kaikki vain kulminoituu siihen pisteeseen, jossa kaikki ahdistus ja väsymys kiertyvät naruksi kaulani ympärille minun keikkuessani varpaillani elämäni tuolin reunalla. Silloin joskus elämäni oli niin iloista. Täältä katsottuna täydellistä. En osannut sitä silloin arvostaa, ja näyttää siltä, että nyt on myöhäistä. Menneisttden miettimisestä tulee vain paha mieli. Mutta mihin voin katsoa, kun tulevaisuus ahdistaa ja mennyt masentaa?