Mä olen niin yksinäinen, että se repii mua sisältä kappaleiksi. Istun välitunnilla koulun käytävällä yksin. Teen ruotsintunnilla paritöitä yksin. Katson sivusta kun rakastavaiset löytävät toisensa. Ja tunnen oloni jotenkin huonommaksi kuin he. Alempiarvoiseksi ja kelvottomaksi.
Jonakin hyvänä päivänäni suostuin organisoimaan paikkakuntani nuorten joululaulukierroksen. En aavistanut, miten suuren määrän työtä se vaatikaan, saati sitten, miten paljon se aiheuttaa minulle pahaa oloa ja riittämättömyyden tunnetta. Tuntuu, että olen täysin kykenemätön yhtään mihinkään. Että kaikki vain tuomitsevat minut selkäni takana. Ja ettei minulla ole ketään, kenelle puhua.
Ja se ajaa minut kirjoittamaan ranteisiini punaisia kirjaimia. Sanoja, joiden merkitystä ei kukaan muu ymmärrä. Mutta minulle ne ovat tarina. Tarina siitä, miten minä taas kerran epäonnistuin yksinkertaisessa tehtävässä. Kuka tahansa olisi minua parempi. Vain tyhjyyskin olisi minua miellyttävämpää seuraa. Miksi siis edes yritän? Sitä minä kysyn itseltänikin.
Tähänkö mä kuolen etten jaksa taistella?
Kaikki nämä huolet, joit' ei ole olemassakaan.
Tera – Bohemia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti