56. päivä

Joskus kuvat kertoo enemmän kuin tuhannet sanat.

Toisinaan kun et osaa sanoa sanaakaan.

Silloin kun katoat maailman kohinaan.

Ja hetken tunnet lohtua.

Kunnes sinua ei ole.

55. päivä

Mua ahdistaa.

Ahdistaa niin paljon.

Niin paljon etten sanotuksi saa.

Niin paljon että raavin itseäni.

Kun terää ei nyt ollut saatavilla.

Ja pakko oli itseään satuttaa.

Palohaavoilla menee viiltoja kauemmin parantua.

Mä en sovi tänne.

Mä en sovi minnekään.

Mulla ei ole ketään.

Mä en ole kenellekään mitään.

Viikolla ne mut muistaa.

Viikonloppuna unohtaa.

Poissa silmistä, poissa mielestä.

Mä tahdon pois.

Pois tästä kaikesta.

54. päivä

Mä en usko sitä.

En usko että ne edes haluaa ymmärtää.

Mä olen yhdentekevä.

Ja jos niin, miksi edes yrittää?

53. päivä

En enää kestä katsoo peiliin

En pidä siitä mitä nään

Ei auta vaikka silmät suljen

Ei katoo kuva minnekään.

Taas herään painajaiseen uuteen

Oon yltäpäältä hikinen

Vaikka päivät pakoon juoksen

Yön hiljaisuutta pakoon pääse en.

Ei mun sanat enää riitä

Ja voimatkin hiipuvat

Jos et ota kiinni nyt

Putoan.

Niin monta kertaa kaaduin

Vaikka kuinka yritin

Niin monta kerta toivoin

Silti jäi vain kyyneleet

Kuinka kauan vielä kestää

Tämä matka kipujen?

Löytyykö koti vielä jostain

Jossa peiliin katsoo hyvä ihminen?

Ei mun sanat enää riitä

Ja voimatkin hiipuvat

Jos et ota kiinni nyt

Putoan.

Ei yksin jaksa kukaan

Ei yksin voi taistella

Jos en saa voima sulta

Itseni tuhoan.

Kontrol – Putoan

52. päivä

Minä olen rikki.

Sieluni sirpaleina.

Mieleni tatuoitu mustalla.

Korvani kuuroutuneet musiikista.

Jalkani ovat väsyneet juoksemisesta.

Aivoni ahdistuksesta.

Minun on kylmä.

Kasvoni kalpeat.

Silmien alla varjot.

Ja ympärillä musta meikki.

Poskilla jäätyneet kyyneleet.

Rinnassa sydän, joka yhä lyö.

Tu-tum. Tu-tum.

Minun mieleni on pimeä paikka.

Siellä asuvat suurimmat kauhut.

Hirviöt, jotka eivät olleetkaan sänkyni alla.

Ja ne kirkuvat minulle.

Huutavat haukkumasanoja.

Sytävät syytöksiä.

Ja minä uskon jokaisen.

51. päivä

Mä otan askeleen eteen.

Ja kaksi taakse.

Mä päätän.

Ja sitten epäröin taas.

Tuijotan valoa kuraattorin ikkunassa.

Odotan.

Kunnes se sammuu.

Menisin katsomaan koska se on paikalla.

Mutta pelkään.

Pelkään, että se on siellä.

Pelkään, että se näkee mut siellä.

Pelkuri.

Se minä olen.

Tulee koeviikko.

Ja sitten en ainakaan saa itseäni raahattua sinne.

Mutta en jaksa tätä ahdistusta.

Mistä sitä riittää?

Aamulla äiti sanoi rakastavansa.

Ja sanoissa oli tyhjä kaiku.

Milloin tästä pääsee pois?

Tänään? Huomenna?

Minne pääsen sitä pakoon?

Usko huomiseen, ne sanoo.

Jos haluaa uskoa että uskoo niin lasketaanko se uskomiseksi?

50. päivä

Maata näkyvissä.

Paitsi ettei olekaan.

Festaritunnelmaa.

Haihtuu se ilmaan.

Itkua ja ahdistusta.

Iloa ja surua.

Niistä tämä viikonloppu oli tehty.

Seurakunnan kanssa festareilla.

Kavereita.

Enkelikin oli siellä.

Ja jostakin tuntemattomasta syystä

Me kuljimme siellä yhdessä.

Ja kun minä itkin paniikissa

Miettien terrori-iskuja

Hän oli siinä

Ja sanoi, ettei hätää.

Hän ei katsonut pois minun pahasta olostani.

Ei edes silloin kun itkin uudelleen.

Silloin kun pappi puhui itseinhosta.

Lenkillä ahdistuin taas.

Mietin, miten kauan olen ollut paikallani.

Moneen vuoteen en ole kyennyt liikkumaan.

Samat ajatukset kiertävät päässäni radoillaan.

Ja niistä jokainen on terävä kuin veitsi.

Ne viiltävät haavoja.

Samaa tahti kuin minä viillän haavoja.

Kauniita punaisia viiltoja kermanvaalealla iholla.

49. päivä

Epätietoisuus.

Se hyökkää mun kimppuuni.

Jokaisena päivänä.

Jokaisena hetkenä.

Se kulke mukanani aina.

Mun on vaikea hyväksyä epäonnistumista.

Mutta mä en onnistu missään.

Tuntuu kuin seinätkin ilkkuisivat minulle.

Niilläkin on korvat.

Ne juoruaa mun selkäni takana.

Mä olen hukassa.

Ajatukseni ovat eksyttäneet minut.

Mun täytyisi saada ne ulos.

Mutta minne?

Mä en uskalla mennä kuraattorille.

Mä pelkään että se leimaa mut.

Enhän mä ole hullu?

Enhän?

48.päivä

Joku oli sanonut jotain.

Nyt ne on mun perässä.

Musta tuntuu että mua katsotaan.

Koko ajan.

Se on inhottavaa.

Nuorisotyönohjaaja.

Se oli puhunut kuraattorille.

Nyt pelkään.

Pelkään sen katsetta.

Pelkään mennä kouluun.

En tahdo puhua.

Tahdon puhua.

En tunne niitä.

Ne ei ymmärrä mua.

Ne on kuin ne muutkin.

En usko siihen.

Mä en enää tarvitse apua.

Mä hallitsen tän.

Ja silti mun ranteissa on punaisia suruviivoja.

47. päivä

 Mä istun paikallani.

Ne kävelee mun ohi.

Niiden katse kulkee pöydästä oveen.

Suoraan mun ohitseni.

Ne kai kävelis mun läpi.

Jos mä seisoisin niiden reitillä.

En enää tiedä, olenko minä.

Jos olen, mikä olen?

Olen kadonnut sielu.

Riidankylväjä.

Kun avaan suuni on katastrofi valmis.

Mitä ikinä teen.

Kukaan ei huomaa.

Kukaan ei kiitä.

Kukaan ei hymyile.

Kukaan ei halaa.

Kukaan ei välitä.

Ketään ei kiinnosta.

Mä en tuu enää oikeen toimeen muiden kanssa.

Mä en oo parempi vaan enemmän oikeessa.

Mä kuulen loukkaavuudet joita ei oo vielä lausuttu.

Oon jäänyt kiinni jollain lailla viime vuoden marraskuuhun.

Apulanta – Viime vuoden marraskuu

46. päivä

Mulla on paha mieli.

Odotan sitä päivää.

Kun koulussa purskahdan itkuun.

Kun musta silmämeikki tuhrii poskeni.

Sitä kai ne odottavat.

Että voivat käydä minun kimppuuni kuin hyeenat.

Koska silloin olen raato.

Ihmisraunio.

Voin istua kerhohuoneella tunteja.

Ja olla tuntematta.

Sulkea silmät ja toivoa.

Toivoa etten olisikaan.

Ainakaan täällä.

Kukaan muu ei istu yksin.

Ja ne kaikki ovat kiireisiä omissa kuplissaan.

Niin, etteivät ne huomaa särkynyttä.

45. päivä

Olen ollut hiljaa.

Hiljaa kuin kuollut.

Toivon, että ne vain unohtaisi mut.

Lintsasin koulusta.

Ahdisti niin paljon.

Elämä repii päätäni irti.

Veri roiskuu pitkin seiniä.

Vanhojentanssitunnilla en osaa tanssia.

Minulla ei ole tanssiin tarvittavaa sulavuutta.

Eikä sellaista kärsivällisyyttä.

Jolla voisin keskittyä opettelemaan.

Minua väsyttää.

Toivon, että voisin nukkua.

Uinua kauniissa unessa.

Mutta kun suljen silmäni näen vain varjoja.

Painajaiset.

Ne ovat seuranani jokainen yö.

Aina kunnes aamu sarastaa.