15. päivä

Täytyy leikkaa et voi liimata

Ja vuotaa et voi oppia.

Sanni – Supernova

14. päivä

En tiedä, minne aika katoaa.

Huomenna on maanantai.

Enkä tiedä, miltä se tuntuu.

En oikeastaan tunne mitään.

En ole surullinen.

Tai onnellinen.

Tai väsynyt.

Mutten liioin pirteä.

Tai iloinen.

Tai edes ahdistunut.

Ehkä olen lakannut olemasta?

Ehkä olen ylirasittanut mieleni ja tunteeni?

Ehkei minua ole enää?

Voi, olisipa se totta.

Aamulla ei tarvitsisi herätä.

Eikä yöllä nähdä painajaisia.

Tai olla yksin koulussa.

Eilen olin tuttavani häissä.

Olin veljeni ohella ainoa alaikäinen koko talossa.

Katsoin sivusta, kun muut joivat.

Unohtivat murheensa edes hetkeksi.

Minulle jäi vain äidin rooli.

Katsoa, etteivät he kaadu portaissa.

Mutta mikä minä olen heistä huolehtimaan?

En osaa huolehtia edes itsestäni.

13. päivä

Kauanko olen ollut koulussa?

Kaksi päivää? 

Se tuntuu viikoilta.

Kuukausilta tai ehkä vuosilta.

En jaksa sitä kun kaikki kysyvät samoja kysymyksiä.

Tai tuijottavat kuin kalaa akvaariossa.

Vanhojen tanssit ahdistavat jo nyt.

Minulla ei ole paria.

Tai on.

Mutta Enkeli on abi.

Ja minun paras ystäväni.

Mutta hän on varmaankin unohtanut minut.

Ja hän tahtoo olla abi-ystäviensä kanssa.

Ei se mitään.

Enkeli saa unohtaa minut.

Minä vain en unohda häntä.

Viikonloppu.

Kauheasti kaikkea menoa.

En ehdi nukkua.

En saa öisin nukuttua muutenkaan.

Herään kuin kissa jokaiseen rasahdukseen.

Jokaiseen ohiajavaan autoon.

Jokaiseen painajaiseeni.

Eniten kuitenkin toivon, ettei olisi aikaa ajatella.

Mieli on ihmisen pahin vihollinen.

12. päivä

Tänään.

Koulu alkoi.

En tiedä vastasiko se oletuksiani.

Koko päivä oli kuin harhakuvaa.

En pystynyt ahdistukseltani ajattelemaan.

Tiedätkö sen tunteen?

Ahdistus on kuin kupla.

Ympäröivät ihmiset vain ponnahtavat kauemmas sen pinnasta.

Toivon, että joku poksauttaisi sen kiiltävän pinnan.

Ja näkisi, millä se on täytetty.

Mutta kyllä ei kukaan tule.

Minulla oli huono päivä.

Loistelamput häikäisivät silmiäni.

Kuin autonvalot pimeässä.

Sokaistuin.

Päänsärky.

Teki mieli itkeä.

Nestehukka.

Litkin vettä.

Yhä särki.

Luokallani oli paikkakunnalle muuttanut uusi tyttö.

Häntä ihailtiin kuin huippumallia.

Kaikki halusivat puhua hänelle.

Mutta eivät minulle.

Minä olen paluumuuttaja.

Hyi yäk, lihava tavis.

Outolintu.

Palasin takaisin kotiin.

Enkä tiedä kuulunko tännekään.

11. päivä

 Tänään musta ei ollut mihinkään.

Kuljin kuin sumussa koko päivän.

Omaan kuoreeni sulkeutuneena.

Epätodellinen olo.

Tänään olen vain pudottanut ja hajottanut asioita.

Autokoulussa en osannut tehdä mitään.

Päässäni on liikaa ajatuksia.

Olen liian väsynyt.

Väsymys painaa jokaisessa jäsenessä.

Jokaisessa ajatuksessa.

Jokaisessa sumuisessa ajatuksessa.

Kuuntelen unen rajamailta, kuinka isä ja veli aloittavat jokailtaisen tappelunsa.

En jaksa edes itkeä.

Huomenna on koulua.

En jaksa sitäkään.

Jo valmiiksi olematon sosiaalisuuteni loistaa poissaolollaan.

Ja juuri sitä minä huomenna tarvitsen.

Uusi luokka.

Uusi ikäluokka.

Pienen paikkakunnan ennakkokäsityksiä.

Minusta varmasti liikkuu tarinoita.

Ne ovat nähneet arvet.

Äänet kuiskivat selän takana.

Kertovat kuinka olen lihonut.

Kuinka olen ruma.

Inhottava.

Ehkä minä ansaitsen olla yksin?

10. päivä

Tänään oli kai hyvä päivä.

Söin mahdollisimman vähän.

Kävin autokoulussa.

Ja lenkillä.

Nyt olo on kai kuin keijulla.

Painoton, olematon.

Sitten joku tulee ja nyppii siivet pois mun selästä.

Mun veljellä menee huonosti.

Se on hiljainen kuin varjo.

Ja laiha kuin luuranko.

Ja nyt ne keksi, että sillä on paha olla.

Mulla on niille yllätys.

Mullakin on paha olla.

Mutta ei mua siitä ole kukaan paaponut.

Mun käsketään ottaa särkylääkettä.

Ja mä  mietin.

Mietin, paljonko mun maksa kestää.

Koska se kipu, jota  mä tunnen on mun pään sisällä.

Se on kuin terä, joka viiltelee mua sisältä päin.

Mutta haavat ei vuodakaan verta.

Mun opettaja joskus sanoi, ettei satu jos ei tule verta.

Se oli väärässä.

Mutta opettajat ei ole koskaan ymmärtäneet mua.

Mua pelottaa olla kotona.

Niin mun velikin oli sanonut.

Koska kaikki, mitä teet, on väärin.

Niin se on aina ollut.

Ja kun koskaan ei saa kiitosta, ei ennen pitkää näe syytä yrittää.

Mä en nää sitä enää.

Sometimes quiet is violent

I find it hard to hide it

My pride is no longer inside

It's on my sleeve

My skin will scream

Reminding me of

Who I killed inside my dream

I hate this car that I'm driving

There's no hiding for me

I'm forced to deal with what I feel

There is no distraction to mask what is real

I could pull the steering wheel

21 pilots – Car radio

9. päivä

I'm looking at you through the glass

Don't know how much time has passed

Oh God, it feels like forever

But no one ever tells you that

Forever feels like home

Sitting all alone inside your head.

Stone Sour – Through glass

---

Ne on ollut riidoissa kohta kolme päivää.

Musta tuntuu, että ne ei ehkä sovikaan.

Mua pelottaa.

Entä jos aamulla mulla ei olekaan enää kotia?

Ahdistaa.

Onko mun pakko herätä aamulla?

Aamulla on ajotunti.

Pitäisi oppia ajamaan autoa.

Mutta mitä hyötyä siitä minulle olisi?

Opettaja ärsyttää.

Se on niin kovin hauska olevinaan.

Se ei ymmärrä, miten sen läpät vaan satuttaa.

Miten ne viiltää kuin veitset.

Mä en ole tyhmä.

Mä olen vain hajalla.

Harvinaisen tietoinen jokaisesta tekemästäni virhestä.

Krooninen ylisuorittaja

Kummallinen tapaus.

Ongelma.

Mutta eihän se voi sitä tietää. 

Että mä en tarvitse sen vittuilua.

Mä ymmärrän virheeni ihan itse.

Mä en vaan osaa korjata niitä.