48.päivä

Joku oli sanonut jotain.

Nyt ne on mun perässä.

Musta tuntuu että mua katsotaan.

Koko ajan.

Se on inhottavaa.

Nuorisotyönohjaaja.

Se oli puhunut kuraattorille.

Nyt pelkään.

Pelkään sen katsetta.

Pelkään mennä kouluun.

En tahdo puhua.

Tahdon puhua.

En tunne niitä.

Ne ei ymmärrä mua.

Ne on kuin ne muutkin.

En usko siihen.

Mä en enää tarvitse apua.

Mä hallitsen tän.

Ja silti mun ranteissa on punaisia suruviivoja.

47. päivä

 Mä istun paikallani.

Ne kävelee mun ohi.

Niiden katse kulkee pöydästä oveen.

Suoraan mun ohitseni.

Ne kai kävelis mun läpi.

Jos mä seisoisin niiden reitillä.

En enää tiedä, olenko minä.

Jos olen, mikä olen?

Olen kadonnut sielu.

Riidankylväjä.

Kun avaan suuni on katastrofi valmis.

Mitä ikinä teen.

Kukaan ei huomaa.

Kukaan ei kiitä.

Kukaan ei hymyile.

Kukaan ei halaa.

Kukaan ei välitä.

Ketään ei kiinnosta.

Mä en tuu enää oikeen toimeen muiden kanssa.

Mä en oo parempi vaan enemmän oikeessa.

Mä kuulen loukkaavuudet joita ei oo vielä lausuttu.

Oon jäänyt kiinni jollain lailla viime vuoden marraskuuhun.

Apulanta – Viime vuoden marraskuu

46. päivä

Mulla on paha mieli.

Odotan sitä päivää.

Kun koulussa purskahdan itkuun.

Kun musta silmämeikki tuhrii poskeni.

Sitä kai ne odottavat.

Että voivat käydä minun kimppuuni kuin hyeenat.

Koska silloin olen raato.

Ihmisraunio.

Voin istua kerhohuoneella tunteja.

Ja olla tuntematta.

Sulkea silmät ja toivoa.

Toivoa etten olisikaan.

Ainakaan täällä.

Kukaan muu ei istu yksin.

Ja ne kaikki ovat kiireisiä omissa kuplissaan.

Niin, etteivät ne huomaa särkynyttä.

45. päivä

Olen ollut hiljaa.

Hiljaa kuin kuollut.

Toivon, että ne vain unohtaisi mut.

Lintsasin koulusta.

Ahdisti niin paljon.

Elämä repii päätäni irti.

Veri roiskuu pitkin seiniä.

Vanhojentanssitunnilla en osaa tanssia.

Minulla ei ole tanssiin tarvittavaa sulavuutta.

Eikä sellaista kärsivällisyyttä.

Jolla voisin keskittyä opettelemaan.

Minua väsyttää.

Toivon, että voisin nukkua.

Uinua kauniissa unessa.

Mutta kun suljen silmäni näen vain varjoja.

Painajaiset.

Ne ovat seuranani jokainen yö.

Aina kunnes aamu sarastaa.

44.päivä

Mä olen läpinäkyvä.

Mä leijun kohti taivasta.

43. päivä

Makaan lattialla.

Itken.

Läpinäkyvät helmet valuvat poskilleni.

En tiedä miksi tämä tapahtuu taas.

Aamuisin ei mitään uutta.

Aurinko nousee, aurinko laskee.

On kuin nousisin joka aamu väärällä jalalla.

Sillä, joka saa minut vaikeaksi.

Se saa minut mahdottomaksi ymmärtää.

Ilkeäksi.

Vaikka minähän se vain olen.

Koskaan en olisi halunnut olla sellainen kuin olen.

En koskaan halunnut yksinäisyyttä.

Pimeyttä.

Kylmyyttä.

Mutta sen minä sain.

Sen kanssa minä päivästä päivään elän.

Kun en pysty muuhunkaan.

Ulkona taivas itkee.

Minä itken sen kanssa.

Kuuntelen tuulen hiljaista kutsua.

Ja alakerrasta tappelevien vanhempien ääniä.

42. päivä

Mä niin toivoisin.

Toivoisin olevani kaunis.

Iloinen.

Onnellinen.

En täydellinen.

Edes kelvollinen.

Vedän vanhojentanssimekon päälleni.

Näytän lihavalta.

Mieli tekee vain itkeä.

Hetken haluan repiä itseni riekaleiksi.

Voi kumpa Enkeli olisi tässä.

Hän ei osaisi sanoa mitään.

Mutta hän ottaisi kädestä kiinni.

Hänen kasvoillaan olisi hymy.

Niin huolissaan.

Hän olisi siinä ja minä ymmärtäisin.

Että vielä joskus olen kokonainen.

Koska tänään en ole.

Silmät auki märkä tie

Edessä vain pimeää

Kiidän kuinka lujaa lie

En enää mitään nää

Silmät kiinni huudan

Vastauksetta jään

Musiikin huumaan

Olen rikki elämään

kls. – Rikki