23. päivä

All his life he's been told

He'll be nothing when he's old

All the kicks and all the blows

He won't ever let it show

The Script – Superheroes

---

Opettaja kysyy.

Mä vastaan, vaikken edes muista kysymystä.

Mun mieli harhailee.

Ahdistus syö mua sisältä.

Ne kysyy, oonko tehnyt läksyt.

Mitään en ole tehnyt.

En jaksanut.

En pystynyt.

Ahdisti.

Mun tekee mieli itkeä.

Nostan korvanappien volyymia.

Mun sisällä velloo.

Tekee mieli oksentaa.

Mulla on paha olo.

Mä en tahdo.

En tahdo mennä huomenna kouluun.

Mä en tahdo olla sielä yksin.

Koska yksinäisyys syö mua sisältä päin.

Mistähän sen tietää milloin on syytä huoleen?

Kun huumorilla ei saa kuitattuu enää kaikkee

Ja ymmärtää tilanteen luonteen

Apulanta – Ihme

22. päivä

'Sä näytät aika väsyneeltä'

'Onko kaikki hyvin?'

Ne kysyy multa, miksi mun silmänaluset on tummat.

Miksi mun kasvot on niin kalpeat.

Miksi mä en naura.

Miksei mun hymy yltä mun silmiini.

Mä pelkään.

Pelkään, että ne luulee vian olevan niissä.

Pelkään, että ne hylkää.

Pelkään, että ne huomaa mun pahan olon.

Ja samalla pelkään, että ne ei huomaa.

Kumpa osaisin sanoa niille.

Kertoa, miten paha minun on olla.

Miten ahdistus puristaa mua kasaan.

Kuinka mä halaan itseäni pitääkseni mut kasassa.

Koska kukaan muu ei halaa.

Koska mä en osaa puhua.

Mulla ei ole sanoja.

Mun ajatukseni jos joku kuulis

Kuoren alla jotain muuta kuin luulis

Mut mä hymyilen kauniisti

Ja saan kaiken anteeksi.

Sanni – Supernova

21. päivä

Joskus on niitä päiviä.

Päiviä joina ei ole kenellekään mitään sanottavaa.

Ei opettajille.

Ei vanhemmille.

Ei edes niille, jotka kutsuvat itseään ystävikseni.

Antaisivat minun olla.

Olen yksin, ja te kaikki näette sen.

Teitä ei kiinnosta auttaa.

Minua ei kiinosta pyytää apua.

Minua ei kiinosta valittaa.

Tiedän jo vastauksen.

Se on oma vikani.

Kaikilla on heikkous.

Minun heikkouteni on Enkeli.

Kun hän puhuu, minun maailmani pysähtyy.

Ihmisten mielestä hän on ärsyttävä.

Minulle hän on tärkeä.

Hän tietää ne sanat.

Sanat, joilla minulle puhutaan.

Sanat, jotka saavat minut hymyilemään.

Hymyä sydämestä.

Tavalla, jolla en hymyile kenenkään muun kanssa.

Mutta te muut vain kartatte.

Vältätte ja ilkeilette.

Minuun sattuu teidän seurassanne.

Hymyni kiristää leukapieliäni kun hymyilen vitseillenne.

Niille, jotka eivät ole hauskoja.

Mutta siihen kai tottuu.

Ja ilma niitä hetkiä Enkelin kanssa en olisi tässä.

Olisin luovuttanut.

Ja joskus ajattelen edelleen, että niin olisi ollut parempi.

20. päivä

Mulla on paha olo.

Oksettaa.

Väsyttää.

En vain pysty.

Olen nukkunut ehkä kahdeksan tuntia.

Yhteensä kahtena viime yönä.

Nukun katkonaisesti.

Herään painajaisiini kylmän hien peittämänä.

Pelkään nukahtaa uudelleen.

Katson kelloa, ja toivon.

Toivon olevani vielä pieni.

Tarpeeksi pieni käpertymään äidin kainaloon.

"Äiti, mä näin pahaa unta."

Olen liian vanha sellaiseen.

Mutta ajatukset päässäni eivät anna rauhaa.

Ne pyörivät ja pyörivät.

Ne tekevät minusta lopun.

En jaksa enää.

Aamuisin olen kuin zombie.

Harmaiden silmien alla tummat varjot.

Piilota piilota.

Varjot meikillä.

Surut hymyllä.

Voi, kuinka sairas maailma.

19. päivä

Tänään oli sellainen päivä.

Sellainen, että kaikki vaan harmitti.

Sellainen etten ollut riittävä.

Sellainen että kaikki vaan vihaavat minua.

Ei se taida olla uutta.

Niiden katse lukkiutuu muhun tuomitsevana.

Vain siksi että tiesin vastauksen.

Vastauksen taas yhteen opettajan typerään kysymykseen.

Ne katsoo mua.

Niiden mielestä olen outo.

Ei taida olla uutta sekään.

Tuijotan kuvaani peilistä.

Ahdistus hyökyy lävitseni.

Kuinka joku on näin ruma.

Niin ruma, etteivät kauneimmatkaan vaatteet voi sitä korjata.

Turha kai sitä on yrittää olla kaunis.

Kun ei ole edes sitä sisäistä kauneutta.

Kuinka silloin voi olla kaunis ulkoa?

Mulla on paha olla.

18. päivä

Kisoissa.

Mä juoksen.

 Ne katsoo mua.

Ne arvoi mua.

Jokaista ylimääräistä grammaa mun kehossani.

Ne on kauniita.

Ne on laihoja.

Yht'äkkiä mä taas toivon, ettei mua olisikaan.

Huomenna pitäisi mennä rannalle.

En tunne niitä ihmisiä.

Mun kaverini raahaa mut mukaan puolipakolla.

Se kai luulee, että oon jotenkin allapäin.

Mutta rannalle meno.

Se vain pahentaa ahdistusta.

Ahdistus syö minut elävältä.

Tai ehkä ne ovat minun ajatukseni.

17. päivä

En ole syönyt tänään muuta kuin kulhollisen puuroa ja vähän muroja.

Ei kai pitäisi olla ylpeä.

Olen silti.

Tunnen selittämätöntä iloa kun lenkillä joudun pysähtymään krampin vuoksi.

Mieleeni hiipii sana; aliravitsemus.

Kaikki ne kauniit luut, joita joskus näkyi ihoni läpi.

Kumpa saisin ne takaisin.

Koulussa istun yksin.

Taas.

Kuuntelen musiikkia.

Jälleen.

Enkeli katsoo minuun.

Katseemme kohtaavat.

Hän hymyilee.

En osaa vastata hänen hymyynsä.

Väännän kasvoilleni kummallisen ilvehdyksen.

Toivon, että hän näkisi, miten paha olla minun on.

Hän sen näki viimeksikin.

Mutta nyt hän on niin kaukana.

Ja kukapa minusta välittäisi.

Ei kukaan välittänyt silloinkaan.

Isäni ei ymmärrä minua.

Tai ehkä se olen minä.

Se, joka ei ymmärrä.

En ole sellainen, kun hän haluaisi.

En vaikka kuinka yritän.

Mitä ikinä teen se on väärin.

Juoksen liikaa.

Tai olen laiska.

"Syöt niinkuin jokin ahmimishäiriöinen"

"Syöt liian vähän"

"On sulle noita kiloja vähän tullut"

Ole hiljaa.

Mä inhoan itseäni ilman kommenttejakin.