En tiedä, minne aika katoaa.
Huomenna on maanantai.
Enkä tiedä, miltä se tuntuu.
En oikeastaan tunne mitään.
En ole surullinen.
Tai onnellinen.
Tai väsynyt.
Mutten liioin pirteä.
Tai iloinen.
Tai edes ahdistunut.
Ehkä olen lakannut olemasta?
Ehkä olen ylirasittanut mieleni ja tunteeni?
Ehkei minua ole enää?
Voi, olisipa se totta.
Aamulla ei tarvitsisi herätä.
Eikä yöllä nähdä painajaisia.
Tai olla yksin koulussa.
Eilen olin tuttavani häissä.
Olin veljeni ohella ainoa alaikäinen koko talossa.
Katsoin sivusta, kun muut joivat.
Unohtivat murheensa edes hetkeksi.
Minulle jäi vain äidin rooli.
Katsoa, etteivät he kaadu portaissa.
Mutta mikä minä olen heistä huolehtimaan?
En osaa huolehtia edes itsestäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti