En ole syönyt tänään muuta kuin kulhollisen puuroa ja vähän muroja.
Ei kai pitäisi olla ylpeä.
Olen silti.
Tunnen selittämätöntä iloa kun lenkillä joudun pysähtymään krampin vuoksi.
Mieleeni hiipii sana; aliravitsemus.
Kaikki ne kauniit luut, joita joskus näkyi ihoni läpi.
Kumpa saisin ne takaisin.
Koulussa istun yksin.
Taas.
Kuuntelen musiikkia.
Jälleen.
Enkeli katsoo minuun.
Katseemme kohtaavat.
Hän hymyilee.
En osaa vastata hänen hymyynsä.
Väännän kasvoilleni kummallisen ilvehdyksen.
Toivon, että hän näkisi, miten paha olla minun on.
Hän sen näki viimeksikin.
Mutta nyt hän on niin kaukana.
Ja kukapa minusta välittäisi.
Ei kukaan välittänyt silloinkaan.
Isäni ei ymmärrä minua.
Tai ehkä se olen minä.
Se, joka ei ymmärrä.
En ole sellainen, kun hän haluaisi.
En vaikka kuinka yritän.
Mitä ikinä teen se on väärin.
Juoksen liikaa.
Tai olen laiska.
"Syöt niinkuin jokin ahmimishäiriöinen"
"Syöt liian vähän"
"On sulle noita kiloja vähän tullut"
Ole hiljaa.
Mä inhoan itseäni ilman kommenttejakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti