Joskus on niitä päiviä.
Päiviä joina ei ole kenellekään mitään sanottavaa.
Ei opettajille.
Ei vanhemmille.
Ei edes niille, jotka kutsuvat itseään ystävikseni.
Antaisivat minun olla.
Olen yksin, ja te kaikki näette sen.
Teitä ei kiinnosta auttaa.
Minua ei kiinosta pyytää apua.
Minua ei kiinosta valittaa.
Tiedän jo vastauksen.
Se on oma vikani.
Kaikilla on heikkous.
Minun heikkouteni on Enkeli.
Kun hän puhuu, minun maailmani pysähtyy.
Ihmisten mielestä hän on ärsyttävä.
Minulle hän on tärkeä.
Hän tietää ne sanat.
Sanat, joilla minulle puhutaan.
Sanat, jotka saavat minut hymyilemään.
Hymyä sydämestä.
Tavalla, jolla en hymyile kenenkään muun kanssa.
Mutta te muut vain kartatte.
Vältätte ja ilkeilette.
Minuun sattuu teidän seurassanne.
Hymyni kiristää leukapieliäni kun hymyilen vitseillenne.
Niille, jotka eivät ole hauskoja.
Mutta siihen kai tottuu.
Ja ilma niitä hetkiä Enkelin kanssa en olisi tässä.
Olisin luovuttanut.
Ja joskus ajattelen edelleen, että niin olisi ollut parempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti