Musta tuntuu, että mä vain kuvittelen.
Ihan koko elämäni.
Mutta jos niin on.
Kuka mä olen?
Koulussa joku puhuu mulle.
Mä vastaan.
Saatan jopa naurahtaa.
Mutta mitä mä ajattelen?
Ajattelen, etten ansaitse tätä.
Mä en ansaitse onnea.
En edes hetken vertaa.
Mä puhun viisaita sanoja.
Kauniita sanoja.
Sanoja ilosta ja rakkaudesta.
Mutta ne ei ole mun sanoja.
Eikä se ole mun ääni.
Mun päässä kaikuu ontto ääni.
Hukkuneesta ihmisestä.
Joukkoon kadonneen hätähuuto.
Jota kukaan ei kuule.
Koska mä en ole tarpeeksi vahva.
En ole koskaan ollut.
En koskaan tule olemaan.
Elinkelvoton.
Sellainen minä olen.
Kerään sieluni sirpaleita koulun käytävältä.
Ja ne viiltävät minuun käsiini haavoja.
Kauniita punaisia viivoja.
Ja veri pisartuu valkoisia kaakeleita vasten.
Ja minun on lämmin ja hyvä olla.
Siis niin tuttuja tunteita, kuulostaa ihan mun kirjottamalta tekstiltä. aika pelottavaa. kamalaa että säkin joudut käymään läpi tollasta tunnemyrskyä. paljon voimia ja haleja sinne <3
VastaaPoistaKuin myös <3
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista