Mä otan askeleen eteen.
Ja kaksi taakse.
Mä päätän.
Ja sitten epäröin taas.
Tuijotan valoa kuraattorin ikkunassa.
Odotan.
Kunnes se sammuu.
Menisin katsomaan koska se on paikalla.
Mutta pelkään.
Pelkään, että se on siellä.
Pelkään, että se näkee mut siellä.
Pelkuri.
Se minä olen.
Tulee koeviikko.
Ja sitten en ainakaan saa itseäni raahattua sinne.
Mutta en jaksa tätä ahdistusta.
Mistä sitä riittää?
Aamulla äiti sanoi rakastavansa.
Ja sanoissa oli tyhjä kaiku.
Milloin tästä pääsee pois?
Tänään? Huomenna?
Minne pääsen sitä pakoon?
Usko huomiseen, ne sanoo.
Jos haluaa uskoa että uskoo niin lasketaanko se uskomiseksi?
Tunnistan kyllä itsekin varsinki ton ettei halua vaivata toisia ja senkin ettei ole "oikeutta" olla paha mieli. Kun omassa elämässä ei periaatteessa ole mikään erilailla niin miksi itsellä on sitten huono olo? Vaikka loppujen lopuksi aika monikin asia on erilailla.
VastaaPoista