Bändireenit on ihan vihonviimeinen juttu.
Ne on kaikki niin taitavia.
Ja mä olen epäonnistuja.
Mun sormet ei osu oikeille sävelille.
Silti mä rakastan niitä hetkiä.
Niinä hetkinä mä en ole kotona.
Mä en kuulu sinne, missä mä oon.
Mutta mä olen niin onnellinen.
Niinä hetkinä mun tyhjässä kuoressa on sydän.
Pimeydessä on valo.
Sen pieni ja hento, mutta sen hetken se valaisee pientä osaa.
Osaa siitä pimeästä tyhjyydestä, jossa mä elän.
Iskä tulee ulko-ovella vastaan.
Olen lähdössä lenkille.
Se sanoo, etten saa alkaa juosta pakkomielteisesti.
Naurahdan.
Jospa tietäisit, että varoitus on kovin myöhässä.
Lähden ovesta taakseni katsomatta.
Jalat on lyijynraskaat.
Mä pakotan itseni juoksemaan.
Sen hetken mä olen vahva.
Kotona mä makaan lattialla.
Mulla on paha olla.
Musiikki pauhaa stereioissa.
Mä kuuntelen musiikkia mun pahaan oloon.
Se on kuin alkoholi, tupakka tai huumeet.
Hiljaisuudessa saan vierotusoireita;
Ahdistusta, masennusta ja paniikkia.
Vaikka niistähän mun elämä on tehty.
Enkä mä jaksa taistella niitä tunteita vastaan.
En ainakaan tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti