Istun huoneeni nurkassa.
Tietokoneen ruutu valaisee kasvoni.
Olen yksin.
Alakerrasta kuuluu kinastelua.
Vähitellen se muuttuu huudoiksi.
Ne kaikuvat tärykalvoissani.
Vanhempieni äänet.
Kyyneleet valuvat poskilleni ties kuinka monetta kertaa tänään.
Mutta suru on syvälle salattu.
Meidän perhe on aina ollut niin kovin avoin.
Niin minulle on sanottu.
Mutta kun minä itken.
Kun itken, kaikki sulkeutuu.
Isä huutaa.
Iso tyttö ei saa itkeä kuin kakara.
Äiti huutaa.
Mitä hän muka voi asian auttamiseksi tehdä?
Siksi itken yksin.
Hiljaisia kristalleja itselleni.
Minun murheeni eivät ole muiden murheita.
Sen olen elämäni aikana oppinut.
Only a few people care
The rest are just curious.
Niin se on.
Enkä minä ole vielä löytänyt niitä muutamaa.
Kenties en koskaan löydäkään.
On vain yksi.
Hänelle voi puhua.
Mutta hän ei ymmärrä.
Ei hän ole myötätuntoinen.
Eikä hän istu viereeni koulun käytävällä.
Tai halaa minua sanoen ettei koskaan päästä irti.
Koska me kaikki sen tiedämme.
Vain sadut päättyvät onnellisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti