34. päivä

Koeviikko.

Se on kirosana.

Mä en vaan J A K S A.

Mä tahtoisin vaan nukkua.

Mutta mun on pakko opiskella.

Pakko vetää kymppi joka ainoasta kokeesta.

Pakko olla paras.

Koska mä en halua kuulla niitä sanoja.

Mä en halua nähdä niitä katseita.

Koulussa on uusi äikänopettaja.

Kirjaimellisesti itkin sen tunnilla.

Koska se ei ymmärrä.

Se on nuori, kaunis ja täydellinen.

Sen ei tarvitse ymmärtää.

Millaista onkaan elämä ilman pakkoajatuksia?

Mietin, millasta on olla onnellinen.

En muista.

Olen ollut kai surullinen niin kauan.

Tarpeeksi kauan unohtaakseni.

Väsynyt tarpeeksi kauan.

Etten jaksakaan enää hymyillä.

33. päivä

Minne mun viikonloppu katosi?

Mä en tiedä.

Mä en jaksa.

Huomenna on koulua.

Kaikki ne yksinäiset sekunnit.

Ne matelevat mun silmieni edessä.

Vain siellä.

Mä kokoan yhteen mun itsetuntoni rippeet.

Mutta niistä ei tule kokonaista kuvaa.

Ei nuorta naista, joka osaisi olla itseensä tyytyväinen.

Kappale tarkoituksetonsta läskiä.

Siinä kaikki.

Onko pakko jos ei jaksa?

Uskalla?

Tahdo?

32. päivä

Minä olen sinä.

Minä olen se, joka saa sinut pelkäämään.

Minä olen se, joka saa sinut itkemään.

Minä olen se, joka tekee sinut epätoivoiseksi.

Minä olen se, joka kertoo ettei ole syytä yrittää.

Minä olen se, joka kuiskii korvaasi vihaisia ajatuksia.

Olen se, joka istuttaa sisääsi itseinhon.

Olen se, joka syyttää sinua kaikesta.

Minä olen se, jonka vuoksi pelkäät huomista.

Minä olen se, joka saa sanat juuttumaan kurkkuusi.

Minä olen se, jonka vuoksi olet niin epävarma.

Minun vuokseni et enää jaksaisi.

Minä olen se, joka saa sinut tuntemaan vain tyhjyyttä.

Minä olen se, joka saa ajan matelemaan.

Minä olen se, joka saa sinut tuntemaan itsesi epätoivoiseksi.

Minä olen se, joka ei jätä sinua rauhaan.

Minä olen se, jota et pääse pakoon.

Tiedätkö minun nimeni?

31. päivä

Minä olen tiellä.

Minä olen turha. 

Minä istun yksin nurkassa.

Kuuntelen kun muut elävät elämäänsä.

Elämät kohisevat korvissani.

Omani askeleet kaikuvat pääni sisällä.

Mutta minä en ole sen mukana.

Jos avaan suuni

Ne katsovat pahasti.

Niille olen kummajainen.

Miltä tuntuu olla korkea-arvoisempi kuin muut?

En tiedä, ei ole kokemusta.

Ai raahasit itsesi kouluun?

Oliko muka ikävä?

Vastaus on, että ei ollut.

Eilen illalla mä en jaksanut.

Mä en tiedä.

Miten tää kipu häviää?

Se ei katoa, vaikka hukutan sen kyyneliin.

Ei, vaikka juoksen niin nopeasti kuin pystyn.

Se ei luovuta vaikka mä yritän väsyttää sen.

Ehkä mä sitten luovutan.

Ja mä kirjoitan mun ranteisiin kauniita sanoja.

30. päivä

Jotakin on pahasti rikki

Ja minä olen yksinkertainenEnkä tiedä kuinka ehjän Siitä millään saaMinä haluasin rauhaaMut sota tähän sieluun solmittiinSota jota kuitenkaan kukaanEi voita koskaan

Apulanta – Yksinkertainen

Did you lose what won't return?
Did you love but never learn?
The fire's out but still it burns
And no one cares, there's no one there.

Did you find it hard to breathe?
Did you cry so much that you could barely see?
In the darkness all alone
And no one cares, there's no one there.

The Script – Flares

29. päivä

Tänään kaikki oli kai kuin ennenkin.

Silloin kun asiat.

Eivät ne olleet hyvin.

Mutta kenties paremmin.

Kävelin kotiin K:n kanssa.

Olemme kovin etäisiä nykyään.

Vaikka hän on ollut luottoystävä niin kauan.

Puhuimme.

Mutta ehkemme niinkuin ennen.

Emme tiedä toisistamme tarpeeksi.

Emme enää.

Olin nuortenillassa.

Sama vanha porukka.

Enkeli, sen veli ja O.

Hetken tunsin sitä kuplivaa iloa.

Muistin ne hetket kun kuuluin jonnekin.

Enkeli istui vieressäni ja soitti kitaraa.

Samoja kappaleita.

Niinkuin ennenkin.

Mutta tiedän huomisen olevan taas vaikea.

Ja pelkään maanantaita.

Koulua.

Yksinäisyyttä.

Mutta ehkä minulla on jotakin, mitä odottaa.

28. päivä

Se katsoo minua huoneen nurkasta.

Houkuttelee luokseen.

Vaikka huone on täynnä ihmisiä.

Se hymyilee ja ottaa minut syleilyynsä.

Aivan kuin olisimme tunteneet vuosia.

Niin me olemmekin.

Sitä en pääse pakoon.

En vaikka kuinka haluaisin.

Se roikkuu takinliepeessäni.

Se tulee kanssani lenkille.

Tekee kanssani läksyjä.

Kuiskii koriviini kuuntelemieni kappaleiden sanoja.

Se laulaa minulle tuutulaulun illalla.

Ja herättää minut aamulla.

Se valvoo vierelläni painajaisiani.

Se istuu vieressäni tunneilla.

Se pyytää minut kanssaan kävelylle ruokatunnilla.

Kehuu, kun olen taas laihtunut.

Se on mustasukkainen.

Se ei halua, että leikin muiden kanssa.

Se mielellään omistaa minut.

Se on kuin osa minua.

Se on kuin elämäni rakkaus.

Se on kaikki, mitä minulla on.

Se on minun paras ystäväni.

Sen nimi on Yksinäisyys.

27. päivä

Mä olen niin kyllästynyt.

Kyllästynyt siihen, että vika on aina minussa.

Kerron, että minuun sattuu.

Vika on minussa.

Kerron, että olen yksin.

Vika on minussa.

Kerron, etten jaksaisi enää.

Vika on minussa.

Äitikn sanoi, että vika on minussa.

Jos ryhmässä jokin ei koulussa toimi, se on minun vikani.

Jos olen aamulla väsynyt se on minun vikani.

Jos minulla ei ole ystäviä se on minun vikani.

"Minäkin kävin läpi tuon vaiheen"

Äiti.

Sulla ei ole aavistustakaan, mitä mun pääni sisällä liikkuu.

Parempi niin.

Jos sä tietäisit, sä hylkäisit.

Olisin vain yksi epäonnistunut yksikkö lisää.

Tahra sun kauniissa mailmassa.

Isi.

Sä et edes yritä ymmärtää.

Sä vaan kiusaat.

Entä sitten, jos istun hartiat lysyssä?

Niillä hartioilla on paljon painoa.

Entä sitten, jos pyysin Enkeliä parikseni vanhojentansseihin?

Hän on ainoa, jolle kelpaan.

Hän on ainoa, joka tulee luokseni.

Koska hän tietää, paljonko se minulle merkitsee.

Hän tietää, miten sairas olen.

Hän hyväksyy minut silti.

Jos te tietäisitte.

Minulla ei olisi kotia.

26. päivä

Tänään oli mun syntymäpäivä.

Puolitutut onnittelee Facebookissa.

Isä ei onnitellut kotona.

Ei ollut kakkua.

Ei ollut kahdeksaatoista kynttilää.

Musta tuntuu, että mun elämä on painajaista.

Toivon, että voisin herätä.

Aloittaisin alusta.

Olisin onnellinen.

Mutta minä en ole.

Olen yksinäinen.

Epätäydellinen.

Onneton.

Tylsä.

Onko ihmekään, ettei minulla ole ystäviä.

Ei oikeasti.

25. päivä

Tänään mä kai olin.

Olin hetken onnellinen.

Sain maistaa sitä.

Enkä tiedä, haluanko lisää.

Kiellettyä onnea.

Onni ei vaadi liikoja.

Se vaatii yhden ihmisen istumaan viereeni.

Ottamaan kirjan kädestani.

Romaanin, jota teeskentelen lukevani.

Katsovan minua silmiin.

Sanovan muutaman sanan.

Onni vaatii vaivatonta keskustelua.

Ilman väkinäisiä aiheita.

Joista kumpikaan ei halua puhua.

Onni vaatii hiljaisuutta.

Tunnetta siitä, että toinen välittää.

Sitä minä kai tänään koin hetken verran.

Mutta kaikki loppui kuin silmänräpäyksessä.

Nyt onni on sirpaleina lattialla.

Ja minä olen syönyt tänään liikaa.

24. päivä

Musta tuntuu, että mä vain kuvittelen.

Ihan koko elämäni.

Mutta jos niin on.

Kuka mä olen?

Koulussa joku puhuu mulle.

Mä vastaan.

Saatan jopa naurahtaa.

Mutta mitä mä ajattelen?

Ajattelen, etten ansaitse tätä.

Mä en ansaitse onnea.

En edes hetken vertaa.

Mä puhun viisaita sanoja.

Kauniita sanoja.

Sanoja ilosta ja rakkaudesta.

Mutta ne ei ole mun sanoja.

Eikä se ole mun ääni.

Mun päässä kaikuu ontto ääni.

Hukkuneesta ihmisestä.

Joukkoon kadonneen hätähuuto.

Jota kukaan ei kuule.

Koska mä en ole tarpeeksi vahva.

En ole koskaan ollut.

En koskaan tule olemaan.

Elinkelvoton.

Sellainen minä olen.

Kerään sieluni sirpaleita koulun käytävältä.

Ja ne viiltävät minuun käsiini haavoja.

Kauniita punaisia viivoja.

Ja veri pisartuu valkoisia kaakeleita vasten.

Ja minun on lämmin ja hyvä olla.